Jean Vigo:
NOLLA KÄYTÖKSESSÄ
(Ranska 1933, -S- 44 min)
À PROPOS DE NICE
(Ranska 1933, -S- 27 min
Kopiot: 2 (35mm)
NOLLA KÄYTÖKSESSÄ (27 min)
Vigon kolmas ohjaus, sisäoppilaitoksen vankilaa muistuttavaan
miljööseen sijoittuva anarkistisen elokuvan klassikko Nolla
käytöksessä (1933) puolustaa edelleen paikkaansa kaikkien aikojen
parhaana lapsuudenkuvauksena. Sen asetelmassa toteutuu klassinen
kahtiajako ymmärtämättömien mutta kuria ja valtaa hallussaan
pitävien aikuisten, ja riemua ja elämäniloa säteilevien,
järjestelmän alistamien mutta kapinaan nousevien lasten välillä.
Kesäloma on ohi ja pikkuvintiöt palaavat koulunpenkille täynnä
energiaa ja uusia ideoita opettajiensa päänmenoksi. Opettajakunta on
enemmän tai vähemmän pystyyn kuollutta ja irvokasta sakkia,
pahimpana kärkenään suippopartainen, hetkittäin lähes
mefistofeelisiä ulottuvuuksia saavuttava kääpiö. Vigo asettaa
vastakkain koulun kurjan arjen ja lasten korkeat unelmat ja
tarkastelee kriittisen pilkallisesti absurdien auktoriteettien
sortotoimia, jotka lasten organisoima kapina lopulta tuulettaa
kumoon.
Surrealismin henki ja rivouteen kallistuvan anarkistisen metodin
monet vaikutteet tarttuivat nuoreen Vigoon jo kotioloissa ja ohjaaja
lainasi elokuvaansa paljon aineksia (mm. nuoruusajan
vankilakokemuksia) hämärissä olosuhteissa kuolleen isänsä,
lehtimiehenä toimineen tunnetun anarkistin Miguel Almereydan
elämästä. Jopa elokuvan kuuluisin repliikki, hieman tyttömäisenä ja
hauraana pidetyn Tabardin uhmakkaasti opettajilleen lausuma
haistatus ("Je vous dis merde"), on lainattu eräästä Vigon isän
lehtikirjoituksen otsikosta. Tabard - porukan uusi poika - kohoaakin
sittemmin koko jengin kompromissittomimmaksi ja räväkimmäksi
kapinalliseksi.
L'Atalantessa Ukko Julesia unohtumattomasti näytellyt Michel Simon
arvioi erään haastattelun yhteydessä, että "Vigon henkilökohtainen
draama riudutti häntä ja tuo draama oli hänen isänsä. Se oli kuin
Hamletista. Hamlet halusi kostaa isänsä kuoleman." Nolla käytöksessä
-elokuvan loppu ja kattojen yli tapahtuva pako vapauteen voidaan
nähdä ohjaajan isän kohtalon käänteisversiona, jonka avulla Vigo
kykeni tasaamaan tilit oman menneisyytensä kanssa.
Vigon oodi henkiselle ja konkreettiselle vapaudelle saattaakin
voimakkaiden poliittisten sävyjensä ja syvälle juurtuneiden
henkilökohtaisten teemojensa kautta kiteyttää, jopa L'Atalantea
täsmällisemmin, ohjaajan taiteilijapersoonan salatun ytimen.
Hyvin nopeassa aikataulussa - vain 13 päivässä - kuvatun elokuvan
taival rakastetuksi ja jäljitellyksi klassikoksi ei ollut
ongelmaton, sillä "Almereydan pojan ohjaama elokuva" ei miellyttänyt
valmistumisajan sensuuriviranomaisia ja sen sisältö oli luonteeltaan
muutenkin liian modernia, rohkeaa ja poliittisesti arveluttavaa.
Nolla käytöksessä poistettiin Ranskassa pannasta vasta 1940-luvulla,
jolloin sen kapinoiva henki yhdistettiin vastarintaliikkeeseen. Teos
koki uudelleensyntymänsä sodanjälkeisen ajan elokuvakulttuurissa ja
kriitikko James Agee on kirjoittanut, ettei elokuvan kuuluisan,
lentävien höyhenten ja opettajan "ristiinnaulitsemisen"
unenomaisesti tallentavan kohtauksen kaltaista riehakasta iloa ole
nähty kuin Pariisin vapautusta esittävissä uutispätkissä.
Höyhenten purkautuessa ulos oppilaiden makuusalin tyynyistä
vallankumouksen hetkellinen illuusio astuu etualalle. Unet ja
unelmat muuttuvat äkkiä todellisuudeksi, ihmiset kuvataan yhä
epätodellisemmissa asennoissa ja kulmissa ja kerronnassa ottaa
vallan "vigolainen perspektiivi", jossa maailma on vinossa, ellei
peräti päälaellaan. Jotta ohjaajan suorittama anarkistinen
kuperkeikka olisi täydellinen, myös osa Maurice Jaubertin
säveltämästä musiikista äänitettiin elokuvaan takaperin!
Oppilaiden ja opettajien välillä käydyn utopistisen mutta
väkivaltaisen, yhtä aikaa koomisen ja traagisen asemasodan
rintamalinjaan joutuu myös koulujärjestelmän ainoa humaani
auktoriteetti, välitunnilla Chaplinin kulkuria matkiva ja luokassa
käsillään kävelevä nuorempi opettaja Huguet, joka toimii
eräänlaisena sukupolvien välisen kuilun yli kiristettynä naruna.
Omanlaistaan nuorallakävelyä on Vigon - "ranskalaisen elokuvan
marttyyrin ja suojelupyhimyksen" - ohjauskin. Tuskin kukaan toinen
elokuvantekijä on uskaltanut, etenkään näin varhaisessa vaiheessa
uraansa (joka tosin jäi Vigon tapauksessa hyvin lyhyeksi), ottaa
yhtä suuria luovia ja taiteellisia riskejä, rikkoa tuon tuosta
totuttuja muotosääntöjä ja perinteitä lähes rikollisella tavalla, ja
vieläpä selvitä tuosta tempustaan kunnialla ja "parhain arvosanoin".
François Truffaut halusi Vigon yhteydessä puhua "hajuelokuvasta" ja
viittasi puolestaan André Baziniin, joka kirjoitti eräässä
Vigo-artikkelissaan "lähes ruokottomasta lihallisuudesta". Truffaut
jatkaa: "Totta onkin, ettei kukaan ole kuvannut ihmisen ihoa, lihaa
yhtä alkukantaisen karkeasti kuin Vigo. Emme ole 30 vuoteen nähneet
mitään sen vertaista kuin opettajan lihava käsi lapsen hennolla
valkoisella kädellä elokuvassa Nolla käytöksessä."
Vaistot, vietit ja primitiivinen runollisuus, tapahtumien banaaleja
selityksiä karttava soljuvuus, tunteiden puhtaus ja lämmin huumori
yhdistyvät Vigon mestariteoksessa nuoruuden kauniiksi uneksi, joka
päättyy uneksijoiden voittoon. Henri Langlois oli oikeassa
todetessaan Vigon olevan "elokuva, yhteen ihmiseen
ruumiillistuneena".
- Lauri Timonen
À PROPOS DE NICE (44 min)
Jean Vigon esikoisohjaus À propos de Nice (1930) on
dokumenttielokuvan omalaatuisimpia ja kujeellisimpia klassikkoja,
joka toteutettiin rahoitukseltaan ja tuotanto-olosuhteiltaan
"independent"-elokuvana. Vigo tarkastelee kiihkeällä otteella Nizzan
kaupungin sykettä, rakennetta ja jokapäiväistä elämää. Elokuva alkaa
kuin mikä tahansa matkailumainos, mutta muuttaa nopeasti suuntaansa
kärkeväksi rikkaan luokan joutilaisuuden ja laiskan rappion
kritiikiksi. Vigo ivaa kohteitaan armotta. Pyntätyn porvarisrouvan
hän rinnastaa vailla suuntaa poukkoilevaan strutsiin ja paahtuneet
auringonpalvojat mudassa kylpeviin krokotiileihin. Kujakissan kohti
kameraa luoma kyyninen katse todistaa kaupungin varsinaisten
asukkaiden - työtätekevän luokan - mielipiteestä.
Vigon suhde kaupunkiin, jossa hän oli joutunut terveyssyistä asumaan
vaimonsa kanssa kahden vuoden ajan, on kaksijakoinen. Hän ei
yritäkään peitellä yläluokan välinpitämätöntä elämänasennetta ja
karnevaalihumun naamioleikkien täyttämää irvokasta turistikulttuuria
kohtaan tuntemaansa raivoa, mutta tarkastelee toisaalta hellyydellä
käsityöläiskaupunginosien arkea ja elämänmenoa. Vigo sekoittaa
keskenään tavallisen ja ihmeellisen aineksen ja kuuluisa
dokumentaristi John Grierson tulkitsikin aikanaan, että ohjaajan
"hullu, symbolien ja taikuuden täyttämä maailma" asettuu tukevasti
realismin päälle.
Elokuvan historiassa À propos de Nice edustaa paitsi kokeellista
elokuvaa, myös kaupunkimuotokuvaa - elokuvalajia, joka oli muodissa
erityisesti 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa. Vertailukohtia
ovat esimerkiksi Charles Sheelerin ja Paul Strandin Manhatta (1921),
Walter Ruttmannin Berliini, suurkaupungin sinfonia (1927) ja Dziga
Vertovin Mies ja elokuvakamera (1929). Vigon yhteistyö hänen kaikki
päätyönsä kuvanneen Boris Kaufmanin - Dziga Vertovin veljen - kanssa
on eräs À propos de Nicen taiteellisia avaimia, etenkin koska
ohjaaja itse oli elokuvantekijänä vielä aivan noviisi, joskin ensi
otoksista lähtien luontainen ja vaistonvarainen lahjakkuus.
Kaufman on luonnehtinut heidän kuvausmetodiaan spontaaniksi. Kamera,
jota Vigo käsitteli "kuin asetta", tallensi salaa ihmisten
tekemisiä, ilmeitä, asenteita ja reaktioita, mutta heti kun nämä
havaitsivat olevansa tarkkailun alaisina, Vigo pani kuvauksen
poikki. Vigo halusi toisin sanoen tallentaa filmille yhteiskunnan,
joka ei ole tietoinen todellisesta luonteestaan, "nautintojen
kaupungin, jota kuolema tarkkailee" (P.E. Salles-Gomes).
À propos de Nicestä - kuten muistakin Vigon elokuvista - puuttuu
harkittu hioutuneisuus ja viimeistelyn tuntu. Vigo ei ole
juoniohjaaja siinä mielessä, että yrittäisi liikutella katsojaansa
jotakin fiktiivistä janaa pitkin; hän tempaisee tämän mukanaan
runollisten assosiaatioiden ja tarkkaavaisten havaintojen
pyörteeseen. Lopputuloksen kiihkeä, elämänjanoinen rytmi muistuttaa
jazzia. Vigo ei myöskään peittele poliittisia mielipiteitään ja
hänen elokuvassaan on hahmoteltu marxilaisille asenteille
tyypillistä luokkajakoa.
Ohjaajan omin sanoin: "Näyttämällä Nizzan ilmapiirin ja elämän jota
siellä - ja yhtälailla muuallakin - eletään, elokuva todentaa
sellaisen yhteiskunnan viimeiset hengenvedot, jonka tapa karttaa
velvollisuuksiaan saa ihmisen voimaan pahoin ja ajaa hänet kohti
vallankumouksellisia ratkaisuja."
À propos de Nice on aistillisuudessaan, selittelemättömyydessään ja
intensiivisyydessään hyvin poikkeuksellinen dokumenttielokuva.
Muurahaiskeon lailla joka suuntaan kuhisevan kaupungin osasten ja
yksityiskohtien voi melkein kuulla repeilevän liitoksistaan,
taivasta kohti kohoavien tehtaanpiippujen luodessa varjonsa
huolettomien auringonottajien ylle.
- Lauri Timonen
PAINOKELPOISET KUVAT:
ILMOITUSPOHJAT:
