Jean Vigo:
L'ATALANTE
(Ranska 1934, -S- 90 min
Tarkastusnumero: 62615
Pituus: (metriä) 2470
TARIS, ROI DE L ´EAU
(Ranska 1931, -S- 9 min (255m)
Kopiot: 35mm
Vigon koko tuotanto mahtuu kolmeen tuntiin - elokuvahistorian pienimuotoisin "suuren ohjaajan" tuotanto kaiketi. Kuolemansairaan runoilijan kaikkia töitä - eikä niitä ollut kuin neljä - hallitsee ainutlaatuinen, voittoisa lihallisuus, jota hän tarvittaessa järjesteli kevyen ironisesti: kymmenminuuttisessa urheilijamuotokuvassa "Taris" (1931), joka kuvaa uimarimestarin polskimista, tyylinäytteitä ja vähittäistä nousua aineen lakien yläpuolelle, Taris viimeisessä kuvassa kävelee vetten päällä. Ensimmäinen teoksista, "A propos de Nice" (1930), on dokumentaari, joka kuvaa kahta Nizzaa: yläluokan ja karnevaalinaamioiden irvokasta turistipaikkaa ja toisaalta käsityöläisten kaupunginosia.
L´Atalantea edeltänyt "Nolla käytöksessä" ("Zero de conduite", 1933) on anarkian täyttämä esitys yhteiskunnallisesta järjettömyydestä koulun ja lasten maailmaan heijastettuna. Koulun arjesta henkii kiristyksen, tunkkaisuuden ja teeskentelyn atmosfääri samalla kun kaikki autoritaariset ja isänmaalliset viritykset ovat täydessä iskussa. Elokuva joutuikin esityskieltoon pian ensi-iltansa jälkeen ja haudattiin vuosiksi epäilemättä samaan kellariin Bunuelin niin ikään kielletyn "Kulta-ajan" kanssa ja näin Vigo oli kaiken todennäköisyyden mukaan nollilla elokuvantekijänä.
Vigoa ei kuitenkaan taltutettu: L´Atalantessa hän sai kuvattavakseen rutiinikäsikirjoituksen, koska hänen ystävänsä ja tuottajansa Jacques Louis-Nounez ei halunnut Nolla käytöksessä -skandaalin jälkeen kaikessa silmälläpidettyä taiteilijaa uuteen kurimukseen sensorien kanssa. L´Atalanten aihe sinänsä on usein käsitelty: nuoren parin ensimmäiset ajat yhdessä. Truffautin sanoin "he aloittavat aivan onnellisesti siinä rakastelemisen täyttämässä riemuntilassa, jota vaihetta Maupassant on luonnehtinut kirjoittamalla ´brutaalista fyysisestä ruokahalusta joka on pian täytetty´. Heillä on ensimäiset sanaharkkansa, he alkavat kasvaa erilleen ja sitten eroavatkin, mutta lopussa sopivat ja löytävät jonkinlaisen yhdessäolon pohjan...".
Suggeroituaan itsensä siihen, että aihe kuului sittenkin hänelle eikä suinkaan ollut mitätön, Vigon innostuksella ei ollut rajoja. Kuvausolosuhteet olivat vaikeat (sääongelmat, Vigon kaiken aikaa heikkenevä terveys), mutta hän jaksoi viedä ne läpi suunnitellulla tavalla; leikkausohjeet hän joutui kuitenkin antamaan sairasvuoteeltaan eikä koskaan nähnyt elokuvaansa valmiina.
Kuvaaja oli Boris Kaufman, venäläisen dokumentaristin Dziga Vertovin veli, leikkaaja Louis Chavance ja musiikin sävelsi Maurice Jaubert. Näyttelijöiksi kiinnitettiin Jean Daste, jo Nolla käytöksessä -elokuvan pääosanesittäjä, ja - häntä kuuluisammat - Dita Parlo sekä Michel Simon, joka vielä vuosikymmeniä myöhemmin muisteli Pappa-Julesin roolia yhtenä ammatillisen elämänsä kohokohdista. "Vigo oli yhdessä Guitryn ja Renoirin kanssa ainoa ohjaaja, joka ymmärsi, että toinen otto on jo valhe", hän sanoi.
Pappa-Julesin groteskit esineet, joukossa lasipurkkiin spriihin säilötyt ystävän kädet, ovat vain yksi esimerkki niistä pienistä dramaturgisista ja kuvallisista ideoista, jotka L´Atalantessa saavat surrealistisen voiman. Jo alun hiljainen, lähes vihamielinen hääkulkue on unohtumaton. Jeanin sukellus silmät auki veteen, jossa hän kuvittelee - vanhan tarinan innoittamana - näkevänsä elämänsä naisen, ja näkeekin, on puhdas kuin legenda. Mutta myös jokainen ohi lipuvilta rannoilta näkyvä asutus, joihin Juliette alkaa pian kaivata, piirtyy katsojan mieleen. Nähtyään kaipuunsa kohteen todellisuuden - riiston, työttömyyden, inhimillisten kontaktien vierauden - hän palaa jokilaivan karheaan aistilliseen maailmaan. Siinä välissä on ehditty nähdä luultavasti ranskalaisen elokuvan väkevin yksittäinen välähdys 30-luvun pulakauden todellisuudesta: hiirimäisen avuton nuorukainen varastaa Julietten käsilaukun, joutuu heti kiinni ja melkein lynkatuksi. Tuntu syvästi onnettomista ja osattomista ihmisistä vielä itseäänkin säälittävämmän kimpussa koskettaa tavalla, jonka vain Vigo osasi luonnostella näin kipeästi.
Henri Langlois kirjoittaa: "Kaikki elokuvantekijät etsivät Elokuvaa ja löytävät sen osittain. Vigossa on ihminen ruumiillistunut Elokuvaksi. Hänen elokuviaan nähdessään huomaa, että hän on paljon enemmän kuin ohjaaja, hän ei tyydy tapailemaan, ei tutki tuntematonta maata. Sen vuoksi hän tekee elokuvia niinkuin hengitetään. Hän näkee, hän uneksii, ajattelee, kirjoittaa, elää elokuvaa. (...) Vigon töiden visuaalinen suurenmoisuus selittyy näin: ensimmäistä kertaa kuva ei ole sellainen minä silmä sen näkee, ei myöskään niin kuin objektiivi sen näkee ja tallentaa, vaan millainen se olisi, jos objektiivilla olisi oma elämä, ymmärrys. Jos elokuva on unien taidetta, on vain yksi ihminen, jolla on avain uniin: Jean Vigo."
L´Atalanten vastaanotto oli todella agressiivinen: kriitikot oivalsivat, että tämä rakkauselokuva ei ollut heitä varten. Tekijä oli uhmakkaasti toteuttanut "aiheen, joka haisi lihalle" (käyttääksemme sanontaa, jota Vigo itse käytti kirjoittaessaan Bunuelin ja Dalin "Andalusialaisesta koirasta"), joka oli aistillinen, lihallinen, jossa elämä väreili leikkaamattomana, lyhentämättömänä, karsimattomana. Kun tähän lisää vielä hienovaraisuuden, älyn, huumorintajun ja - tärkeän ranskalaisen ainesosan - eleganssin, käsillä on lista asioita, jotka eivät kaupallisessa elokuvassa olleet muotia silloin sen enempää kuin myöhemminkään.
Vigo ei enää joutunut todistamaan nöyryytyksen koko laajuutta - kuinka elokuvaa muokattiin, leikattiin, lyhennettiin, "selvennettiin", banalisoitiin, ja kuinka sen ääninauhalle lisättiin Jaubertin musiikin keskelle muodikas laulu, italialaisen Bixion "Le cahaland qui passe", jolla nimellä L´Atalante sittemmin ilmestyi uudelleen elokuvateatterihin, mutta luonnollisesti vailla menestymisen mahdollisuuksia.
"Mikä oli Jean Vigon salaisuus? Se on todennäköisesti siinä, että hän eli intensiivisemmin kuin keskivertoihmiset. Katkonaisuutensa vuoksi elokuvanteko on epäkiitollista puuhaa. Kun on kuvattu 5-15 sekuntia kuvaus pysäytetään tunniksi. Tekijä ei voi koskaan lietsoa itseään samanlaiseen luomisen kuumeeseen kuin kirjailijat, esimerkiksi Henry Miller, joiden työ tapahtuu yksin kirjoituspöydän ääressä. Kun kirjailija pääsee 20:lle sivulle luova kiihko pyyhkäisee hänet mukaansa: sanat lentävät paperille, jälki on suurenmoista, usein jopa ylevää. Vigo tuntuu kuitenkin työskennelleen jatkuvasti tällaisessa transsitilassa kadottamatta hetkeksikään älynsä kirkkautta. Hän oli jo hyvin sairas molempia elokuvia tehdessään ja hänen täytyi kuvata tiettyjä jaksoja kenttävuoteelta. Hän on siis saattanut olla todellisessa kuumetilassa. Se on todennäköistä. Ihminenhän voi olla henkevimmillään, voimakkaimmillaan, intensiivisimmillään, kun hänellä on kuumetta. Kun joku ystävä neuvoi häntä olemaan järkevä ja säästämään itseään, Vigo vastasi, että hänen aikansa oli liian lyhyt ja että hänen oli annettava itsestään kaikki mahdollinen siinä ja nyt. Koska Vigo tiesi olevansa tuomittu, hän ponnisteli ylittääkseen itsensä. Hänen on täytynyt olla kameransa takana siinä mielentilassa, jota Ingmar Bergman oli tarkoittanut sanoessaan, että ´jokainen elokuva on toteutettava niinkuin se olisi viimeinen!´" (Francois Truffaut)
-Peter von Bagh
PAINOKELPOISET KUVAT:
ILMOITUSPOHJAT:
125x167_300dpi.pdf
47x40_300dpi.pdf